Historian havinaa
Ajattelin, että näin aluksi olisi hyvä kertoa vähän enemmän Milon ja minun tähän astisesta yhteiselosta, niin te lukijat pääsette paremmin sisälle elämäämme. Kaikki alkoi siitä, kun toisena opiskelukeväänäni eräs tuttavani etsi yhdelle niin sanotusti ylijääneelle kääpiöpinseripennulleen omistajaa. Tuo kyseinen koira oli ruskea narttupentu ja todella suloinen ilmestys. Luovutus olisi kuitenkin ollut sillä tavalla huonnon saumaan, ettei minulla olisi ollut aikaa viettää tarpeeksi aikaa pennun kanssa. Niinpä jouduin kieltäytymään tästä narttupennusta. Haave omasta koirasta jäi kuitenkin kytemään.
Aloin tutustumaan tarkemmin kääpiöpinserin rotumääritelmään ja selailemaan kasvattajia. Halusin pienen koiran, joka kuitenkin oli valmis lähtemään pitkälle lenkille useamman kerran päivässä ja olisi niin sanotusti iso koira pienessä paketissa. Olin lapsena ulkoiluttanut erään naapurimme pinseriä, ja jo silloin ihastunut rodun tietynlaiseen itsenäisyyteen ja jääräpäisyyteen. Harkitsin pinseriäkin tulevan koirani rotua valitessa, mutta rotumääritelmän mukaan pinseri on aavistuksen verran kovempi kuin kääpiöpinseri ja siten vaikeampi kouluttaa. Tulin siihen tulokseen, että kääpiöpinseri oli minulle oikea valinta.
Seuraavaksi oli edessä kennelin ja pentueen valinta. Vietin kesän 2010 vanhempieni luona Lappeenrannassa, joten olin sitä mieltä, että hyvä luovutusikä pennulle olisi tuolloin kesällä. Silloin olisi useampi viettämässä aikaa pennun kanssa, eikä sen tarvitsisi olla niin paljon yksin. Ajattelin myös, että kennelin olisi hyvä olla jossain Lappeenrannan suunnilla, niin pentua olisi helppo käydä katsomassa jo ennen luovutusta ja itse kotimatkakaan ei olisi pitkä, kun se päivä sitten koittaisi, että pentu pääsisi uuteen kotiin. Kenneleitä selaillessani löysin Kennel Agabelle'sin. Kasvattaja asui Lappeenrannassa ja seuraavan pentueen laskettu aika oli 21.5.2010. Luovutus tämän pentueen pennuille olisi heinäkuun alussa. Tiesin, että tässä oli se pentue, josta minun koirani olisi.
Soitin kasvattajalle heti seuraavana päivänä ja kyselin vähän käytäntöjä. En vielä silloin ollut päättänyt haluanko nartun vai uroksen. Kerroin, että tämä olisi ensimmäinen koirani ja kysyin, mitä mieltä kasvattaja oli siitä, kumpi hänestä olisi parempi vaihtoehto. Kasvattaja sanoi, että jotkut haluavat välttämättä uroksen, toiset eivät mistään hinnasta. Hän itse oli sitä mieltä, että narttu oli helpompi kaikin puolin kuin uros, koska on perusluonteeltaan alistuvampi. Kasvattaja kertoi myös, että yhden tulevista narttupennuista hän varasi sijoitukseen, jotta saisi teetettyä sillä myöhemmin pentuja. Sovimme, että jos useampia narttuja syntyisi, yksi niistä olisi minun.
Toukokuun lopun lähetessä alkoi jännitys lisääntyä. Kävin ostamassa Mustista ja Mirristä kaiken mahdollisen tarpeellisen tulevalle pennulleni sekä luin kaikki käsiini saamat koirakirjat. En halunnut jättää mitään sattuman varaan. Kun lasketun ajan päivä koitti, soitin kasvattajalle ja kysyin, joko pennut olivat syntyneet. Vastaus oli positiivinen. Pennut olivat syntyneet jo pari päivää sitten. Uusi pesue koostui kuudesta pennusta, joista viisi oli uroksia ja yksi narttu. Toiveemme useammasta narttupennusta ei siis ollut toteutunut. Kasvattaja kysyi minulta, halusinko yhä koiran tästä pentueesta, vaikka joutuisinkin ottamaan uroksen. En epäröinyt hetkeäkään. Sanoin haluavani koiran nyt, sukupuolella ei ollut väliä. Sovimme, että menisin reilun kolmen viikon päästä katsomaan pentuja, kun niiden silmät olisivat auenneet ja ne liikkuisivat enemmän.
Kesäkuun puolessa välissä oli sitten aika mennä valitsemaan se oma pentu. Olin päättänyt, että se pentu, joka ensimmäisenä tulisi luokseni olisi minun tuleva koira. No siellä ne pentuaitauksessa riehuivat kaikki kuusi pientä mustaa nyyttiä. Sillä samalla sekunnilla, kun laskin käteni aidan sisäpuolelle, jokainen pentu oli haistelemassa minua. Maalikameran siinä olisi tarvinnut, jos olisi halunnut tietää, kuka ensimmäisenä kerkesi luokseni. Juttelimme kasvattajan kanssa kaikkea pennuista ja minun intresseistäni tulevan koiran suhteen. Samalla rapsuttelin pentuja, jotka yhä joko yrittivät kiivetä kättäni ylös tai vaihtoehtoisesti purivat sormiani. Vähän ajan kuluttua pennut alkoivat kyllästyä käteeni ja aloittivat taas yhteisen painiottelun. Sinipantainen urospentu ei kuitenkaan lähtenyt luotani. Se istui koko ajan käteni vieressä rapsuteltavana aivan hiljaa. Kysyin kasvattajalta, saisinko ottaa sen syliin. Nostin uskomattoman pienen koiran syliini. Se painoi päänsä rintaani vasten ja kun kysyin siltä, haluaisiko se olla minun koira, se nosti päätään ja katsoi minua silmiin. Sanoin kasvattajalle, että tämä olisi minun. Viereinen kuva on ensimmäinen kuva Milosta heti sen jälkeen, kun olin valinnut sen omakseni. Vaikka jos totta puhutaan, niin kyllähän se meni niin, että Milo valitsi minut.
Heinäkuun kuudes päivä minä sitten menin vanhempieni kanssa hakemaan Miloa kotiin. Nimeä valitessamme olivat myös vanhempani ja siskoni perheineen kantanut kortensa kekoon. Siskoni ehdottama Milou, joka olisi pitänyt lausua ranskalaiseen tapaan "Miluu", muokkautui suomalaisen suuhun sopivaksi Miloksi. Vanhempani olivat alkujaan olleet epäröiviä, kun sanoin, että ostaisin itselleni koiran. Heidän sydämensä kuitenkin sulivat sillä sekunnilla, kun kävelin autolle seitsemän viikon ikäisen Milon kanssa. Suora lainaus äidin ensimmäisistä sanoista: "Kyllähän sie sanoit, että se olisi pieni, mut en mie uskonut, et se noin pieni voisi olla."
Yhteinen arki alkoi sujua mukavasti. Nukuin yöt lattialla Milon vieressä. Sillä oli oma häkki, jossa se tulevaisuudessa nukkuisi yönsä, mutta kolmikuukautiseksi se sai luvan kanssa siirtyä yöllä avoimesta häkistään kainalooni, kun yksinäisyys yllätti. Yöheräämiset kuuluivat asiaan ja voi sitä eroahdistuksen määrää, kun jouduin lähtemään kesätöihin läheiselle kaupalle. Onneksi työni ei ollut etäällä vanhempieni kotoa, joten kävin kaikilla tauoillakin pissattamassa Miloa. Vaikka yritin minimoida Milon yksin olon, se ehti hyvin tehokkaasti tuhota mm. kaikki lattialle vahinkoja varten jätetyt sanomalehdet, huoneeni oven viereisen listan ja itse oven alareunan. Mutta voi sitä ilon määrää, kun joku perheestämme sitten tuli kotiin. Milo oli maailman onnellisin koira, ja kaikki sen tuhot oli anteeksiannettu.
Kesä meni nopeasti. Käytin aikaa paljon Milon sosialistamiseen muihin koiriin ja ihmisiin. Kahdeksanviikoisena Milo tuli ensimmäisen kerran mukaani hevostallille. Koska melkein kaikilla tallilla kävijöillä oli koira, Milo tottui nopeasti viettämään aikaansa isojenkin koirien kanssa ja oppi pitämään puolensa. Välillä leikit olivat rajuja, mutta Milo viihtyi. Koska kaikki tallin koirat olivat rokotettuja, ei ollut huolta tarttuvien tautienkaan suhteen. Milo rakasti hevostallilla vietettyä aikaa heti pienestä pitäen. Se oppi nopeasti yhdistämään, että kun minä vedän ratsastushousut jalkaan, seuraava pysäkki olisi talli. Milo istui eteisessä tasan niin kauan, että toin sen kuljetuskopan näkyville. Se on pennusta asti ollut reipas matkustaja, koska joakinen automatka tiesi seikkailua. Minulle oli myös erittäin tärkeää, että Milo tottuu viettämään aikaa hevosten lähellä ja oppisi kunnioittamaan noita isoja eläimiä. Kunnioituksesta en tiedä, mutta ainakaan Milo ei pelkää niitä.
Syksyllä oli sitten aika muuttaa Jyväskylään, koska opiskeluni jatkuisivat. Vanhempani olivat huolissaan, miten Milo sopeutuisi uuteen kotiinsa, mutta mitään ongelmia ei tullut. Milolle riitti, että minä olin samassa huoneistossa. Kun Milon rokotukset lokakuussa kuntoon, aloimme käydä koirapuistossa ja tottelevaisuuskoulutuksessa Keski-Suomen Kennelkerhossa. Milo osasi jo tuossa iässä käskystä istua, tulla luokse sekä vaihtelevalla menestyksellä mennä maahan ja odottaa. Toisten koirien läsnäolo toi tottelevaisuuteen heti uuden haasteen. Milon mielestä muut koirat olivat paljon mielenkiintoisempaa seuraa kuin minä typerine käskyineni. Se kuitenkin oppi nopeasti ja alkoi toimia ihan mukavasti. Nykyään Milo osaa kaikki peruskäskyt, mutta yhä vieläkin toiset koirat saavat sen unohtamaan kaiken opitun. Meillä onkin vielä pitkä matka siihen, että voimme lenkillä kävellä ihan rauhallisesti vastaan tulevien koirien ohi.
Tänään meillä olisi kevään kolmannet mätsärit. Saa nähdä, kuinka käy. Nuo meidän näyttelytoilailut ovatkin jo ihan oma lukunsa, joista voisin kirjoitella ensi kerralla lisää.
Aloin tutustumaan tarkemmin kääpiöpinserin rotumääritelmään ja selailemaan kasvattajia. Halusin pienen koiran, joka kuitenkin oli valmis lähtemään pitkälle lenkille useamman kerran päivässä ja olisi niin sanotusti iso koira pienessä paketissa. Olin lapsena ulkoiluttanut erään naapurimme pinseriä, ja jo silloin ihastunut rodun tietynlaiseen itsenäisyyteen ja jääräpäisyyteen. Harkitsin pinseriäkin tulevan koirani rotua valitessa, mutta rotumääritelmän mukaan pinseri on aavistuksen verran kovempi kuin kääpiöpinseri ja siten vaikeampi kouluttaa. Tulin siihen tulokseen, että kääpiöpinseri oli minulle oikea valinta.
Seuraavaksi oli edessä kennelin ja pentueen valinta. Vietin kesän 2010 vanhempieni luona Lappeenrannassa, joten olin sitä mieltä, että hyvä luovutusikä pennulle olisi tuolloin kesällä. Silloin olisi useampi viettämässä aikaa pennun kanssa, eikä sen tarvitsisi olla niin paljon yksin. Ajattelin myös, että kennelin olisi hyvä olla jossain Lappeenrannan suunnilla, niin pentua olisi helppo käydä katsomassa jo ennen luovutusta ja itse kotimatkakaan ei olisi pitkä, kun se päivä sitten koittaisi, että pentu pääsisi uuteen kotiin. Kenneleitä selaillessani löysin Kennel Agabelle'sin. Kasvattaja asui Lappeenrannassa ja seuraavan pentueen laskettu aika oli 21.5.2010. Luovutus tämän pentueen pennuille olisi heinäkuun alussa. Tiesin, että tässä oli se pentue, josta minun koirani olisi.
Soitin kasvattajalle heti seuraavana päivänä ja kyselin vähän käytäntöjä. En vielä silloin ollut päättänyt haluanko nartun vai uroksen. Kerroin, että tämä olisi ensimmäinen koirani ja kysyin, mitä mieltä kasvattaja oli siitä, kumpi hänestä olisi parempi vaihtoehto. Kasvattaja sanoi, että jotkut haluavat välttämättä uroksen, toiset eivät mistään hinnasta. Hän itse oli sitä mieltä, että narttu oli helpompi kaikin puolin kuin uros, koska on perusluonteeltaan alistuvampi. Kasvattaja kertoi myös, että yhden tulevista narttupennuista hän varasi sijoitukseen, jotta saisi teetettyä sillä myöhemmin pentuja. Sovimme, että jos useampia narttuja syntyisi, yksi niistä olisi minun.
Toukokuun lopun lähetessä alkoi jännitys lisääntyä. Kävin ostamassa Mustista ja Mirristä kaiken mahdollisen tarpeellisen tulevalle pennulleni sekä luin kaikki käsiini saamat koirakirjat. En halunnut jättää mitään sattuman varaan. Kun lasketun ajan päivä koitti, soitin kasvattajalle ja kysyin, joko pennut olivat syntyneet. Vastaus oli positiivinen. Pennut olivat syntyneet jo pari päivää sitten. Uusi pesue koostui kuudesta pennusta, joista viisi oli uroksia ja yksi narttu. Toiveemme useammasta narttupennusta ei siis ollut toteutunut. Kasvattaja kysyi minulta, halusinko yhä koiran tästä pentueesta, vaikka joutuisinkin ottamaan uroksen. En epäröinyt hetkeäkään. Sanoin haluavani koiran nyt, sukupuolella ei ollut väliä. Sovimme, että menisin reilun kolmen viikon päästä katsomaan pentuja, kun niiden silmät olisivat auenneet ja ne liikkuisivat enemmän.
 |
| Milo neljän viikon ikäisenä. |
Heinäkuun kuudes päivä minä sitten menin vanhempieni kanssa hakemaan Miloa kotiin. Nimeä valitessamme olivat myös vanhempani ja siskoni perheineen kantanut kortensa kekoon. Siskoni ehdottama Milou, joka olisi pitänyt lausua ranskalaiseen tapaan "Miluu", muokkautui suomalaisen suuhun sopivaksi Miloksi. Vanhempani olivat alkujaan olleet epäröiviä, kun sanoin, että ostaisin itselleni koiran. Heidän sydämensä kuitenkin sulivat sillä sekunnilla, kun kävelin autolle seitsemän viikon ikäisen Milon kanssa. Suora lainaus äidin ensimmäisistä sanoista: "Kyllähän sie sanoit, että se olisi pieni, mut en mie uskonut, et se noin pieni voisi olla."
Yhteinen arki alkoi sujua mukavasti. Nukuin yöt lattialla Milon vieressä. Sillä oli oma häkki, jossa se tulevaisuudessa nukkuisi yönsä, mutta kolmikuukautiseksi se sai luvan kanssa siirtyä yöllä avoimesta häkistään kainalooni, kun yksinäisyys yllätti. Yöheräämiset kuuluivat asiaan ja voi sitä eroahdistuksen määrää, kun jouduin lähtemään kesätöihin läheiselle kaupalle. Onneksi työni ei ollut etäällä vanhempieni kotoa, joten kävin kaikilla tauoillakin pissattamassa Miloa. Vaikka yritin minimoida Milon yksin olon, se ehti hyvin tehokkaasti tuhota mm. kaikki lattialle vahinkoja varten jätetyt sanomalehdet, huoneeni oven viereisen listan ja itse oven alareunan. Mutta voi sitä ilon määrää, kun joku perheestämme sitten tuli kotiin. Milo oli maailman onnellisin koira, ja kaikki sen tuhot oli anteeksiannettu.
 |
| Kahdeksanviikkoinen Milo poseeraa suihkulähteellä. |
 |
| Milo uudessa kodissaan Jyväskylässä. |
Tänään meillä olisi kevään kolmannet mätsärit. Saa nähdä, kuinka käy. Nuo meidän näyttelytoilailut ovatkin jo ihan oma lukunsa, joista voisin kirjoitella ensi kerralla lisää.
Kommentit
Lähetä kommentti