Haaveissa FIN MVA
Kävimme eilen kevään kolmannessa match showssa ja Milo ylitti itsensä. Se saavutti toisen sijan sininauhaisten kehässä. Olen tästä saavutuksesta todella ylpeä, koska vielä vuosi sitten emme edes voineet haaveilla sijoituksesta yhtään minkäänlaisissa näyttelyissä.
Milo on syntynyt näyttelyiden kannalta hieman hankalaan saumaan, koska rokotukset olivat kunnossa vasta syksyllä. Silloin mätsäreitä ei enää juurikaan järjestetä, ainakaan Jyväskylän seudulla, ja harjoittelemaan pääsee vasta seuraavana keväänä. En tiedä mikä päähän pisto se oli, mutta päätin ilmoittaa Milon kylmiltään sekä Lahden että Lappeenrannan kansainvälisiin koiranäyttelyihin pääsiäisenä 2011. Sen enempää minulla kuin koiralla ei ollut aiempaa kokemusta näyttelyistä. Lahdessa Milo toimi yllättävän hyvin, vaikka muita koiria oli samassa hallissa satoja. Milo sai tuomarilta EH:n ja kehuja rakenteestaan. Liikkeet olivat vielä pentumaiset ja käytös vaati harjoitusta. Milo oli sitä mieltä, että häneen ei pöydällä kosketa ja murisi tuomarille. Jari Laakso oli kuitenkin armelias ja antoi Milolle kokemattomuuden ja pienen uhittelun anteeksi. Pari päivää myöhemmin Lappeenrannassa ei käynyt yhtä hyvin.
Jälleen Milo liikkui kehässä yllättävän hyvin, mitä nyt ei malttanut kunnolla seisoa paikoillaan ja kehää kiertäessä hyppi tai vaihtoehtoisesti reagoi kehän laidalla oleviin koiriin. Oikeastaan näin jälkeenpäin kun miettii, niin sekä ohjaajan että koiran kokemattomuus paistoi varmasti kauas. Tuomaripöydällä Milo sitten päätti, että tänään on turha tulla sorkkimaan hampaita, takapuolesta puhumattakaan ja meinasi purra tuomaria. Hylkäyshän siitä sitten tuli aggressiivisuuden takia. Saija Juutilainenkin kehui Milon rakenteen kaikin puolin hyväksi, mutta kehoitti harjoittelemaan käytöstä ahkerasti. Otin vinkistä vaarin. Koska kolmen käytöksestä johtuvan hylkäyksen jälkeen edessä olisi elinikäinen näyttelykielto, meillä ei olisi asiaa kansainvälisiin näyttelyihin ennen kuin Milon käytös olisi varmaa, eikä pelkoa tuomarin syömisestä olisi.
Viime kesän me sitten treenasimmekin mätsäreissä ja Keski-Suomen Kennelkerhon näyttelykoulutuksissa aina, kun vuorotyöni antoi periksi. Milo oli aina hyvin stressaantunut ja hilseen peitossa, kun odotimme vuoroa kehään. Kun Milo haukkui muita koiria ja keskittyi kaikkeen muuhun paitsi paikoillaan olemiseen, minä jännityin. Ja kun minä jännityin, Milo jännittyi lisää ja riehui kahta enemmän. Kierre oli valmis. Miloa kehuttiin aina mätsäreissäkin kauniiksi ja näyttäväksi koiraksi, koska se kantaa itsensä ylväästi. Mutta jokaikinen kerta tuomaripöydällä Milo murisi ja näytti hampaita tuomarille. Aina kommentti oli "lisää harjoitusta".
Talvella Milon viimeisetkin pennun rippeet karisivat ja jäljelle jäi isolla egolla varustettu teini-ikäinen. Jos jollakin narttukoiralla sattuu Jyväskylässä juoksut olemaan, minä tiedän sen. Milo ei syö kunnolla, vinkuu ulos ja välillä myös merkkaa sisälle. Lenkillä sitten vedän sitä perässä, kun jokainen haju pitäisi nuuskia ja merkata. Alkukeväästä minulla alkoi mennä hermo Milon käytökseen ja harkitsin vakavasti sen leikkuuttamista. Minulla on kuitenkin haave, että Milosta vielä tulisi muotovalio ja sillä voisi teettää muutaman pentueen. Niinpä tulin siihen tulokseen, että annan Milolle vielä vuoden armon aikaa. Jos kehitystä parempaan ei näyttelykäytöksen suhteen tapahdu, heitän haaveen kansainvälisten kehien suhteen ja vien Milon leikkuutettavaksi.
Tämän kevään ensimmäiset mätsärit meillä oli huhtikuun lopulla Muuramessa erittäin sateisessa säässä. Seisoimme kolme ja puoli tuntia märkinä ja viluisina, mutta se kannatti. Jo vuoroamme odotellessa kiinnitin huomiota siihen, että Milo rauhoittui muiden koirien läsnäolosta huolimatta yllättävän nopeasti. Sateella oli varmasti osuutta asiaan, mutta olin silti toiveikas. Kehässä Milo malttoi seisoa paikoillaan ja ravasi vierelläni oikein mallikkaasti, eikä edes vilkaissut pariinsa saati kehän ulkopuolella odottaviin koiriin. Pöydällä Milo yhä osoitti mieltä, mutta tällä kertaa vain matalalla murinalla, ilman hampaita. Tuomari kehui Milon liikkeitä, mutta sakkoa tuli murisemisesta, emmekä sijoittuneet. Toukokuun ensimmäisellä viikolla meillä olikin sitten kahdet mätsärit. Vappupäivänä Milo oli todella stressaantunut, eikä hilseily ollut loppua. Kehässä se kuitenkin keskittyi yllättävän hyvin, vaikka olikin vähän malttamaton paikallaan olon kanssa. Tuomarikin sai pöydällä katsoa ja koskea Miloa ilman murinaa puolet ajasta. Tuomari kommentoi Miloa machoksi. Hän sanoi, että se piirre tulee hyvin usein nuorille kääpiöpinseriuroksille. Teki mieli kysyä, milloin se lähtee pois.
Eilen oli sitten vappuviikon toiset mätsärit. Milo käyttäytyi kehässä mallikelpoisesti. Se ravasi kauniisti ja seisoi melko rauhassa paikoillaankin. Suurin ongelma on paikallaan olossa se, että Milo tarjoaa aina istumista, jos minulla on herkkupala kädessä. Pöydällä Milo oli alussa tosi hienosti ja loppujen lopuksi murina jäi pariksi katkonaiseksi yritykseksi. Tuomari sai katsoa sekä hampaat että kivekset. Parinamme oli kääpiövillakoira, ja tuomarin oli vaikea tehdä päätöstä koirien välillä. Hän päätyi antamaan Milolle sinisen nauhan. Saimma palautteessa erinomaisen Milon liikkeistä ja meidän yhteistyöstä. Esiintyminen oli hyvää ja luonne ei niin hyvä. Milo kuitenkin onnistui hurmaamaan tuomarin. Sininauhaisia koiria oli yhteensä kaksitoista, joista tuomari sitten yksitellen alkoi pudottaa koiria pois. Siinä vaiheessa, kun koiria oli viisi jäljellä ja me olimme yhä mukana, huikkasin ystävääni tekemään kehän laidalla jotain, että Milo katsoisi häntä ja seisoisi paikoillaan. Hän tömisteli jalkojaan ja se auttoi. Milo saavutti toisen sijan. Olin erittäin tyytyväinen erityisesti siihen, että yhteistyömme on ulkopuolisen silmin erinomaista. Se on mielestäni tärkeintä koiran, tai minkä tahansa eläimen kanssa, koska silloin molemmat voivat nauttia yhteisestä tekemisestä. Kaikkea muuta voidaan harjoitella, mutta jos yhteistyö ei toimi, mikään muukaan ei onnistu.
Meillä on pari viikkoa aikaa seuraaviin mätsäreihin ja niitä varten on harjoiteltava tuota paikallaan oloa. Tarkoitus olisi opettaa Milolle "seiso" käsky. Tiedän, ei tule olemaan helppoa, mutta luotan siihen, että Milo on nopea oppimaan. Saa nähdä, kuinka käy.
Milo on syntynyt näyttelyiden kannalta hieman hankalaan saumaan, koska rokotukset olivat kunnossa vasta syksyllä. Silloin mätsäreitä ei enää juurikaan järjestetä, ainakaan Jyväskylän seudulla, ja harjoittelemaan pääsee vasta seuraavana keväänä. En tiedä mikä päähän pisto se oli, mutta päätin ilmoittaa Milon kylmiltään sekä Lahden että Lappeenrannan kansainvälisiin koiranäyttelyihin pääsiäisenä 2011. Sen enempää minulla kuin koiralla ei ollut aiempaa kokemusta näyttelyistä. Lahdessa Milo toimi yllättävän hyvin, vaikka muita koiria oli samassa hallissa satoja. Milo sai tuomarilta EH:n ja kehuja rakenteestaan. Liikkeet olivat vielä pentumaiset ja käytös vaati harjoitusta. Milo oli sitä mieltä, että häneen ei pöydällä kosketa ja murisi tuomarille. Jari Laakso oli kuitenkin armelias ja antoi Milolle kokemattomuuden ja pienen uhittelun anteeksi. Pari päivää myöhemmin Lappeenrannassa ei käynyt yhtä hyvin.
Jälleen Milo liikkui kehässä yllättävän hyvin, mitä nyt ei malttanut kunnolla seisoa paikoillaan ja kehää kiertäessä hyppi tai vaihtoehtoisesti reagoi kehän laidalla oleviin koiriin. Oikeastaan näin jälkeenpäin kun miettii, niin sekä ohjaajan että koiran kokemattomuus paistoi varmasti kauas. Tuomaripöydällä Milo sitten päätti, että tänään on turha tulla sorkkimaan hampaita, takapuolesta puhumattakaan ja meinasi purra tuomaria. Hylkäyshän siitä sitten tuli aggressiivisuuden takia. Saija Juutilainenkin kehui Milon rakenteen kaikin puolin hyväksi, mutta kehoitti harjoittelemaan käytöstä ahkerasti. Otin vinkistä vaarin. Koska kolmen käytöksestä johtuvan hylkäyksen jälkeen edessä olisi elinikäinen näyttelykielto, meillä ei olisi asiaa kansainvälisiin näyttelyihin ennen kuin Milon käytös olisi varmaa, eikä pelkoa tuomarin syömisestä olisi.
Viime kesän me sitten treenasimmekin mätsäreissä ja Keski-Suomen Kennelkerhon näyttelykoulutuksissa aina, kun vuorotyöni antoi periksi. Milo oli aina hyvin stressaantunut ja hilseen peitossa, kun odotimme vuoroa kehään. Kun Milo haukkui muita koiria ja keskittyi kaikkeen muuhun paitsi paikoillaan olemiseen, minä jännityin. Ja kun minä jännityin, Milo jännittyi lisää ja riehui kahta enemmän. Kierre oli valmis. Miloa kehuttiin aina mätsäreissäkin kauniiksi ja näyttäväksi koiraksi, koska se kantaa itsensä ylväästi. Mutta jokaikinen kerta tuomaripöydällä Milo murisi ja näytti hampaita tuomarille. Aina kommentti oli "lisää harjoitusta".
Talvella Milon viimeisetkin pennun rippeet karisivat ja jäljelle jäi isolla egolla varustettu teini-ikäinen. Jos jollakin narttukoiralla sattuu Jyväskylässä juoksut olemaan, minä tiedän sen. Milo ei syö kunnolla, vinkuu ulos ja välillä myös merkkaa sisälle. Lenkillä sitten vedän sitä perässä, kun jokainen haju pitäisi nuuskia ja merkata. Alkukeväästä minulla alkoi mennä hermo Milon käytökseen ja harkitsin vakavasti sen leikkuuttamista. Minulla on kuitenkin haave, että Milosta vielä tulisi muotovalio ja sillä voisi teettää muutaman pentueen. Niinpä tulin siihen tulokseen, että annan Milolle vielä vuoden armon aikaa. Jos kehitystä parempaan ei näyttelykäytöksen suhteen tapahdu, heitän haaveen kansainvälisten kehien suhteen ja vien Milon leikkuutettavaksi.
Tämän kevään ensimmäiset mätsärit meillä oli huhtikuun lopulla Muuramessa erittäin sateisessa säässä. Seisoimme kolme ja puoli tuntia märkinä ja viluisina, mutta se kannatti. Jo vuoroamme odotellessa kiinnitin huomiota siihen, että Milo rauhoittui muiden koirien läsnäolosta huolimatta yllättävän nopeasti. Sateella oli varmasti osuutta asiaan, mutta olin silti toiveikas. Kehässä Milo malttoi seisoa paikoillaan ja ravasi vierelläni oikein mallikkaasti, eikä edes vilkaissut pariinsa saati kehän ulkopuolella odottaviin koiriin. Pöydällä Milo yhä osoitti mieltä, mutta tällä kertaa vain matalalla murinalla, ilman hampaita. Tuomari kehui Milon liikkeitä, mutta sakkoa tuli murisemisesta, emmekä sijoittuneet. Toukokuun ensimmäisellä viikolla meillä olikin sitten kahdet mätsärit. Vappupäivänä Milo oli todella stressaantunut, eikä hilseily ollut loppua. Kehässä se kuitenkin keskittyi yllättävän hyvin, vaikka olikin vähän malttamaton paikallaan olon kanssa. Tuomarikin sai pöydällä katsoa ja koskea Miloa ilman murinaa puolet ajasta. Tuomari kommentoi Miloa machoksi. Hän sanoi, että se piirre tulee hyvin usein nuorille kääpiöpinseriuroksille. Teki mieli kysyä, milloin se lähtee pois.
Eilen oli sitten vappuviikon toiset mätsärit. Milo käyttäytyi kehässä mallikelpoisesti. Se ravasi kauniisti ja seisoi melko rauhassa paikoillaankin. Suurin ongelma on paikallaan olossa se, että Milo tarjoaa aina istumista, jos minulla on herkkupala kädessä. Pöydällä Milo oli alussa tosi hienosti ja loppujen lopuksi murina jäi pariksi katkonaiseksi yritykseksi. Tuomari sai katsoa sekä hampaat että kivekset. Parinamme oli kääpiövillakoira, ja tuomarin oli vaikea tehdä päätöstä koirien välillä. Hän päätyi antamaan Milolle sinisen nauhan. Saimma palautteessa erinomaisen Milon liikkeistä ja meidän yhteistyöstä. Esiintyminen oli hyvää ja luonne ei niin hyvä. Milo kuitenkin onnistui hurmaamaan tuomarin. Sininauhaisia koiria oli yhteensä kaksitoista, joista tuomari sitten yksitellen alkoi pudottaa koiria pois. Siinä vaiheessa, kun koiria oli viisi jäljellä ja me olimme yhä mukana, huikkasin ystävääni tekemään kehän laidalla jotain, että Milo katsoisi häntä ja seisoisi paikoillaan. Hän tömisteli jalkojaan ja se auttoi. Milo saavutti toisen sijan. Olin erittäin tyytyväinen erityisesti siihen, että yhteistyömme on ulkopuolisen silmin erinomaista. Se on mielestäni tärkeintä koiran, tai minkä tahansa eläimen kanssa, koska silloin molemmat voivat nauttia yhteisestä tekemisestä. Kaikkea muuta voidaan harjoitella, mutta jos yhteistyö ei toimi, mikään muukaan ei onnistu.
Meillä on pari viikkoa aikaa seuraaviin mätsäreihin ja niitä varten on harjoiteltava tuota paikallaan oloa. Tarkoitus olisi opettaa Milolle "seiso" käsky. Tiedän, ei tule olemaan helppoa, mutta luotan siihen, että Milo on nopea oppimaan. Saa nähdä, kuinka käy.
Kommentit
Lähetä kommentti