Hävettävän pitkä luova tauko
Ihan näin aluksi haluan pyytää anteeksi kaikilta lukijoilta, että viimeisestä blogipäivityksestä on vierähtänyt aivan liian pitkä aika. Puolustuksekseni sanottakoon, että sain viikon päästä juhannuksesta tietää, että pääsin opiskelemaan Ouluun ja jotenkin nuo kuukaudet vain hävisivät jonnekin muuton, uuteen kouluun sopeutumisen ja kavereihin tutustumisen sekä opiskelujen keskellä. Nyt kaikki asiat alkavat olla elämässä taas uomissaan ja minulla on vihdoin aikaa jakaa koiraharrastuksen täyttämääni arkea teidän lukijoiden kanssa. Mukavaa olla täällä taas!
Tänään taidan keskittyä vain ja ainoastaan kertomaan, mitä minulle ja Milolle nykyään kuuluu. Mistähän aloittaisin? Muutimme Ouluun elokuussa ja minulla oli hirveä hinku päästä heti mukaan jonkin paikallisen koirakerhon toimintaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Oulun seudun suurimman koiraharrastusryhmän Oulun koirakerhon eli OKK:n sekä Kennel- ja agilityseuran KAS:n ryhmiin jonotetaan, eikä uuden tulokkaan ole mukaan helppo päästä. Onneksi löysin netistä Oulun koirakoulun. Kurssimuotoinen treenaaminen on huomattavasti kalliimpaa, mutta päätin silti kokeilla. Aloitimme Milon kanssa Oulun koirakoulun asiakkaina lokakuussa 2012. Ilmoitin meidät sekä agilityn alkeiskurssille että näyttelytottelevaisuuteen. Molemmat kurssit olivat juuri sitä, mitä luvattiin, enkä päätöstäni joutunut katumaan. Näyttelytottelevaisuudessa Milon pöytäkammo saatiin vihdoin katoamaan ja agilityssa erityisesti kontaktien ja keppien opettelu saatiin hyvälle mallille. Olemme jatkaneet Oulun koirakoulussa ja tällä hetkellä käymme agilityn jatkokurssi kolmosta.
Syksyllä kolusimme mätsäreitä sekä Oulussa että Jyväskylässä ja kehitystä alkoi näkyä. Olin luvannut, että jos syyskuussa Milo ei näytä hampaita tuomarille pöydällä, uskaltaudun ilmoittamaan sen marraskuussa järjestettäviin Jyväskylän kansainvälisiin näyttelyihin. Niinhän siinä sitten kävi, että muutaman punaisen nauhan ja mätsärisijoittumisen luomassa euforiassa maksoin 40 euron ilmoittautumismaksun ja merkitsin kalenteriin 10.11. päivän kohdalle "Jyväskylä kv".
Kun kyseisen päivän aamu koitti, olin hermoraunio. Pari päivää aiemmin olimme saaneet Oulun koirakoulun näyttelytottelevaisuuskurssin pakettiin ja Milo oli kehittynyt huimasti. Aiempi jännittyneisyys pöydällä oli tipotiessään, eikä paikallaan seisominenkaan enää ollut mahdottomuus. Tilanne Jyväskylän Paviljongissa olisi kuitenkin aivan toinen. Suuressa hallissa satojen muiden koirien keskellä, vieraan ihmisen kosketeltavana ja paniikin partaalla olevan omistajan esittämänä Milo voisi helposti unohtaa kaikki ne positiiviset kokemukset, joita olin sille koko syksyn yrittänyt hankkia. Ei onneksi unohtanut. Tuloksena oli EH ja palautteessa luki "koiralla miellyttävä luonne" sekä "hyvin esitetty". Olin onneni kukkuloilla. Juuri niistä asioista, joita olimme harjoitelleet ja joihin omalla työllä voi vaikuttaa, olimme saaneet kiitosta. Tästä olisi hyvä aloittaa uusi näyttelykausi 2013.
Tammikuussa suuntasimme Kajaanin tamminäyttelyihin. Väkeä oli huomattavasti vähemmän kuin Jyväskylässä, mutta jälleen kerran sain lietsottua itseni hermoromahduksen partaalle ennen avoimen luokan alkua. Tajusin nimittäin vasta näyttelypaikalla, että kääpiöpinserit arvostelisi miestuomari. Olinhan minä siitä tietoinen ollut, mutta jotenkin sisäistin asian vasta, kun näin jo harmaantuneen pukumiehen saapuvan tuomaripöydän ääreen ruusukkeet rinnuksessa. Eihän Miloa ollut mies arvostellut sitten Lahden kevään 2010 näyttelyiden. Sain kuitenkin koottua itseni kehään. Huomasin heti, kun tuomari kävi tervehtimässä koiria, että hän ihastui Miloon. Naurahti vain, kun Milo yritti iloisesti hypätä tuomaria vasten. Pöydällä hampaat syynättiin tarkkaan, mutta hermostumisen sijasta Milo seisoi paikallaan kuin patsas ja antoi kiltisti tutkia itsensä läpikotaisin. Tuomarin sanelun aikana Milo seisoi ryhdikkäänä, enkä millään olisi malttanut odottaa tuomiota. Kun kehätoimitsija sitten nosti punaisen kortin ERI:n merkiksi ylös, kaappasin Milon aplodien saattelemana syliini ja kehuin sen maasta taivaisiin. Loppujen lopuksi Milon tulos Kajaanista oli ERI AVOKII. Tuomari sanoi minulle kättelyssä, että SA jäi saamatta, koska Milolla oli "liian suorat olat".
Jos kehitys näyttelyissä on ollut nousujohteista, niin samaa voi sanoa myös agilitysta. Pääsimme vajaa kuukausi sitten Lakeuden koiraharrastajien agilityn jatkoryhmään. Oulunsalolainen seura treenaa näin talvisaikaan Haukkukeitaan pallohallissa. Seuran porukka on tosi mukavaa ja ryhmään oli helppo liittyä näin kesken kaudenkin. Tällä hetkellä olemme parhaimmillaan harjoitelleet 13 esteen rataa. Keskiviikkoisin käymme Oulun koirakoulussa, joissa keskitymme lähinnä kontaktien ja keppien hiomiseen. Perjantaina puolestaan voimme harjoitella pidemmillä radoilla Haukkukeitaalla. Ensi kesäksi olen hakenut paikkaa Lakeuden koiraharrastajien mölliryhmästä. Haaveissa olisi, että voisimme loppukesästä startata möllikisoissa. Saa nähdä, kuinka käy.
Tässä nyt tällainen lyhyt yhteenveto tämän talven tapahtumista. Palaan huomenna taas asiaan, koska paljon jäi vielä kertomatta. Nyt lähdemme Milon kanssa nauttimaan kevätauringon kirkastamasta säästä lenkin merkeissä. Loppuun vielä muutama kuva itse blogin sankarista.
Tänään taidan keskittyä vain ja ainoastaan kertomaan, mitä minulle ja Milolle nykyään kuuluu. Mistähän aloittaisin? Muutimme Ouluun elokuussa ja minulla oli hirveä hinku päästä heti mukaan jonkin paikallisen koirakerhon toimintaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Oulun seudun suurimman koiraharrastusryhmän Oulun koirakerhon eli OKK:n sekä Kennel- ja agilityseuran KAS:n ryhmiin jonotetaan, eikä uuden tulokkaan ole mukaan helppo päästä. Onneksi löysin netistä Oulun koirakoulun. Kurssimuotoinen treenaaminen on huomattavasti kalliimpaa, mutta päätin silti kokeilla. Aloitimme Milon kanssa Oulun koirakoulun asiakkaina lokakuussa 2012. Ilmoitin meidät sekä agilityn alkeiskurssille että näyttelytottelevaisuuteen. Molemmat kurssit olivat juuri sitä, mitä luvattiin, enkä päätöstäni joutunut katumaan. Näyttelytottelevaisuudessa Milon pöytäkammo saatiin vihdoin katoamaan ja agilityssa erityisesti kontaktien ja keppien opettelu saatiin hyvälle mallille. Olemme jatkaneet Oulun koirakoulussa ja tällä hetkellä käymme agilityn jatkokurssi kolmosta.
Syksyllä kolusimme mätsäreitä sekä Oulussa että Jyväskylässä ja kehitystä alkoi näkyä. Olin luvannut, että jos syyskuussa Milo ei näytä hampaita tuomarille pöydällä, uskaltaudun ilmoittamaan sen marraskuussa järjestettäviin Jyväskylän kansainvälisiin näyttelyihin. Niinhän siinä sitten kävi, että muutaman punaisen nauhan ja mätsärisijoittumisen luomassa euforiassa maksoin 40 euron ilmoittautumismaksun ja merkitsin kalenteriin 10.11. päivän kohdalle "Jyväskylä kv".
Kun kyseisen päivän aamu koitti, olin hermoraunio. Pari päivää aiemmin olimme saaneet Oulun koirakoulun näyttelytottelevaisuuskurssin pakettiin ja Milo oli kehittynyt huimasti. Aiempi jännittyneisyys pöydällä oli tipotiessään, eikä paikallaan seisominenkaan enää ollut mahdottomuus. Tilanne Jyväskylän Paviljongissa olisi kuitenkin aivan toinen. Suuressa hallissa satojen muiden koirien keskellä, vieraan ihmisen kosketeltavana ja paniikin partaalla olevan omistajan esittämänä Milo voisi helposti unohtaa kaikki ne positiiviset kokemukset, joita olin sille koko syksyn yrittänyt hankkia. Ei onneksi unohtanut. Tuloksena oli EH ja palautteessa luki "koiralla miellyttävä luonne" sekä "hyvin esitetty". Olin onneni kukkuloilla. Juuri niistä asioista, joita olimme harjoitelleet ja joihin omalla työllä voi vaikuttaa, olimme saaneet kiitosta. Tästä olisi hyvä aloittaa uusi näyttelykausi 2013.
Tammikuussa suuntasimme Kajaanin tamminäyttelyihin. Väkeä oli huomattavasti vähemmän kuin Jyväskylässä, mutta jälleen kerran sain lietsottua itseni hermoromahduksen partaalle ennen avoimen luokan alkua. Tajusin nimittäin vasta näyttelypaikalla, että kääpiöpinserit arvostelisi miestuomari. Olinhan minä siitä tietoinen ollut, mutta jotenkin sisäistin asian vasta, kun näin jo harmaantuneen pukumiehen saapuvan tuomaripöydän ääreen ruusukkeet rinnuksessa. Eihän Miloa ollut mies arvostellut sitten Lahden kevään 2010 näyttelyiden. Sain kuitenkin koottua itseni kehään. Huomasin heti, kun tuomari kävi tervehtimässä koiria, että hän ihastui Miloon. Naurahti vain, kun Milo yritti iloisesti hypätä tuomaria vasten. Pöydällä hampaat syynättiin tarkkaan, mutta hermostumisen sijasta Milo seisoi paikallaan kuin patsas ja antoi kiltisti tutkia itsensä läpikotaisin. Tuomarin sanelun aikana Milo seisoi ryhdikkäänä, enkä millään olisi malttanut odottaa tuomiota. Kun kehätoimitsija sitten nosti punaisen kortin ERI:n merkiksi ylös, kaappasin Milon aplodien saattelemana syliini ja kehuin sen maasta taivaisiin. Loppujen lopuksi Milon tulos Kajaanista oli ERI AVOKII. Tuomari sanoi minulle kättelyssä, että SA jäi saamatta, koska Milolla oli "liian suorat olat".
Jos kehitys näyttelyissä on ollut nousujohteista, niin samaa voi sanoa myös agilitysta. Pääsimme vajaa kuukausi sitten Lakeuden koiraharrastajien agilityn jatkoryhmään. Oulunsalolainen seura treenaa näin talvisaikaan Haukkukeitaan pallohallissa. Seuran porukka on tosi mukavaa ja ryhmään oli helppo liittyä näin kesken kaudenkin. Tällä hetkellä olemme parhaimmillaan harjoitelleet 13 esteen rataa. Keskiviikkoisin käymme Oulun koirakoulussa, joissa keskitymme lähinnä kontaktien ja keppien hiomiseen. Perjantaina puolestaan voimme harjoitella pidemmillä radoilla Haukkukeitaalla. Ensi kesäksi olen hakenut paikkaa Lakeuden koiraharrastajien mölliryhmästä. Haaveissa olisi, että voisimme loppukesästä startata möllikisoissa. Saa nähdä, kuinka käy.
Tässä nyt tällainen lyhyt yhteenveto tämän talven tapahtumista. Palaan huomenna taas asiaan, koska paljon jäi vielä kertomatta. Nyt lähdemme Milon kanssa nauttimaan kevätauringon kirkastamasta säästä lenkin merkeissä. Loppuun vielä muutama kuva itse blogin sankarista.
 |
| Kalimeenlammen ulkoilureitillä syksyllä 2012 |
 |
| Lenkillä Oulujoen rannalla talvella 2013 |
 |
| Match showssa © Koirakoulu Vietti |
Kommentit
Lähetä kommentti