Eläinlääkärissä
En ole ihan varma, mistä tämä aihe tuli mieleeni, mutta kirjoitanpa siitä silti. Me olemme Milon kanssa olleet siitä onnekkaita, että vierailut eläinlääkärin luona ovat rajoittuneet muutamaa poikkeusta lukuunottamatta rutiinikäynteihin rokotusten merkeissä. Milo on aina saanut eläinlääkäreiltä kehuja reippaasta käytöksestä. Se ei näytä jännitystään ulospäin mitenkään muuten, kuin hilseilemällä. Itse tutkimukset ja rokotukset ovat onnistuneet hyvin. Milo on lähinnä halunnut antaa pusuja sekä avustavalle hoitajalle että lääkärille. Kerran eläinlääkäri totesi hämmästyneenä, että "onpa hyväkäytöksinen kääpiöpinseri. Nämä tuppaavat yleensä olemaan niitä kuonokoppatapauksia."
Milon ollessa noin neljän kuukauden ikäinen sen vasempaan kylkeen ilmestyi karvaton laikku. Tarkemmin sanottuna Miloa kutitti kyseisestä kohdasta ja karvat lähtivät tehokkaan raapimisen seurauksena. Karvaton alue oli arviolta noin parin sentin pituinen ja sentin korkuinen. Iho ei ollut rikki, mutta punoitti. Päätin viedä Milon eläinlääkäriin varmistamaan, mistä oli kyse. Eläinlääkäri otti silti sekä karva- että ihonäytteen. Selvisi, että Milon iholla oli sikaripunkkia ja diagnoosi oli paikallinen demodigoosi.
Sikaripunkki eli karvatuppipunkki on mikroskooppinen ulkoloinen, joka elää nimensä mukaisesti koiran ihon karvatupessa. Se leviää tavallisimman emästä pentuun imetyksen aikana. Aikuisella koiralla ihon oma rasva suojaa koiraa, mutta pennuilla se ei vielä ole riittävän kehittynyt ja tämän vuoksi oireita ilmenee. Paikallinen demodigoosi on yleensä vaaraton, eikä välttämättä tarvitse sen suurempaa hoitoa antibiootti- tai desinfiointisalvojen lisäksi. Se paranee normaalisti itsestään, kun koiralle tulee lisää ikää ja sen ihon rasva muodostaa suojan punkkeja vastaan. Noin 10 % sikaripunkkitartunnan saaneilla koirilla paikallinen demodigoosi kehittyy yleistyneeksi demodigoosiksi, jonka tunnusmerkkejä ovat laajalle levinneet ihottuma-alueet sekä yleiskunnon heikkeneminen. Milon kohdalla kävi kuitenkin hyvin ja muutaman viikon kuluttua eläinlääkärikäynnistä karvaton laikku oli poissa, eikä minkäänlaisia iho-oireita ole sen jälkeen ilmennyt.
Meidän toinen eläinlääkärikäynti muulla kuin rokotusasialla koski hampaita. On hyvin tavallista, että pienillä koiraroduilla maitohampaat eivät vaihdu ongelmitta pysyviin hampaisiin ja eläinlääkärin apua tarvitaan. Milon kohdalla kulmahampaat eivät pudonneet ja parhaimmillaan sillä oli ylhäällä neljät kulmahampaat sulassa sovussa. Eläinlääkäri poisti sekä ylhäältä että alhaalta kaikki maitokulmurit pysyvien hampaiden tieltä Milon ollessa nukutettuna.
Syksyllä 2011 jouduimme jälleen menemään eläinlääkäriin suuasialla. Tällä kertaa olin sattumalta huomannut, että Milon vasemmassa yläleuan ikenessä oli jokin terävä pystyssä. Yritin irrottaa sitä käsin, mutta se oli niin tiukasti ikenessä kiinni, etten uskaltanut voimaa käyttää. Kappale oli suunnilleen Milon hampaan kokoinen, se mahtui hyvin suuhun, eikä vaikuttanut koiraa häiritsevän. Päätin viikon ajan seurata tilannetta. Milo söi normaalisti sekä ruokaa että puruluitaan, mutta siitä huolimatta, kun palanen yhä viikon päästä oli ikenessä ja ien näytti olevan tulehtunut palasen ympäriltä, otin yhteyttä eläinlääkäriin. Kun aikaa varatessa kerroin hoitajalla tilanteesta ja ihmettelin, ettei koira antanut mitään merkkejä kivusta, hoitaja sanoi, että koiran suu voi olla hyvinkin huonossa kunnossa, ennen kuin se jättää ruokansa syömättä. Tämän vuoksi jokaisen koiranomistajan on hyvä tarkistaa koiransa suu säännöllisesti mahdollisten ientulehdusten ja vierasesineiden takia.
Eläinlääkäri tutki epämääräisen palan Milon suussa tarkkaan ja yritti irrottaa sen pinseteillä. Palanen heilui, mutta ei lähtenyt irti. Hän epäili sen olevan ylimääräinen hammas, joka täytyisi poistaa nukutuksessa. Koska Milo oli syönyt pari tuntia ennen lääkäriin tuloa, sitä ei voinut heti nukuttaa, joten varasimme ajan seuraavalle päivälle. Leikkaus meni hyvin ja samalla selvisi, ettei palanen ollutkaan ylimääräinen hammas, vaan luupiikki. Ihmettelin, mistä Milo oli sen suuhunsa voinut saada, kun se ei kotona syönyt muita kuin perinteisiä naudannahasta valmistettuja puruluita. Tulin siihen tulokseen, että Milon oli täytynyt löytää tallilla jonkun toisen koiran piilottama luu ja syödä sitä. Jälleen sain hyvän perustelun sille, miksi en oikeita luita koiralleni syötä.
Viimeinen käyntimme eläinlääkärillä oli viime syksynä. Olin huvikseni käynyt lukemassa Milon isän sivuja Kennelliiton sivuilla ja huomasin, että sillä oli silmätutkimuksissa syksyllä 2011 havaittu epäily kataraktasta eli harmaakaihista. Koska kääpiöpinsereillä katarakta on perinnöllistä ja vieläpä yleinen, päätin viedä Milon samantien silmätutkimuksiin. Suomen Kennelliiton virallisen silmätutkimuslausunnon saa antaa vain silmätarkastuseläinlääkärin koulutuksen saanut pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkäri. Sattumalta Oulun eläinklinikalle oli juuri tulossa silmätarkastuseläinlääkäri Sari Jalomäki pitämään parin päivän klinikkaa.
Viitteitä kataraktasta ei ollut, mutta Milolla havaittiin lasiaisen rappeuma. Lasiaisen rappeuma eli VD on hyvin yleinen silmäsairaus vinttikoiraroduilla, mutta kääpiöpinsereillä sen perinnöllisyydestä ei olla varmoja, vaikka sairautta jonkin verran rodulla esiintyykin. Lasiaisen rappeumassa silmän lasiaisen koostumus muuttuu hyytelömäisestä nestemäiseksi eli se ikään kuin juoksettuu. Rappeumaa on eriasteista, se voi edetä tai olla etenemättä ja eteneminen voi olla hidasta tai nopeaa. Eläinlääkärin mukaan Milolla rappeutuminen näyttäisi olevan vielä hyvin lievää, eikä minun kannattaisi asiasta huolestua. Molemmissa silmissä kuitenkin oli selviä havaintoja ns. nestejuosteista. Itse lasiaisen rappeuma ei aiheuta koiralle kipua ja sillä on harvoin vaikutusta koiran näkökykyyn. Pahimmillaan lasiaisen rappeuma voi kuitenkin aiheuttaa ns. sekundäärisiä silmäsairauksia, kuten glaukooman, kaihin, linssiluksaation tai verkkokalvon irtoamisen. Ne aiheuttavat koiralle kipua ja voivat johtaa sokeutumiseen. Lasiaisen rappeumaan ei ole hoitokeinoa. Eläinlääkäri kehoitti meitä tulemaan vuoden päästä uudestaan silmätarkastukseen, niin nähtäisiin, onko sairaus edennyt.
Tätä blogitekstiä kirjoittaessani vierailin jälleen Milon isän sivuilla ja sain huomata, että sitä oli käytetty viime tammikuussa uudelleen silmätarkastuksessa. Tarmolla on nyt todettu posterior polaarinen katarakta ja kaihin laajuus on kohtalainen. Kuten edellä mainitsin kyseessä on perinnöllinen kaihi, mutta en ole varma periytyykö se kääpiöpinsereillä vallitsevasti, jolloin riittää, että toisella vanhemmista on kyseinen sairaus, vai peittyvästi, jolloin molempien vanhempien tulee olla sairaita, ennen kuin pentu sairastuu. Useimmissa tapauksissa periytyminen tapahtuu peittyvästi, mutta myös sellaisia rotuja tiedetään, joilla katarakta periytyy vallitsevasti. Milon emällä on ainakin viimeisten tutkimusten mukaan terveet silmät. Katarakta on yleensä molemmin puolinen, eli linssien samentumia ilmestyy molempiin silmiin. Jos samentumat ovat täydellisiä, koira sokeutuu. Lievemmissä samentumissa katarakta ei välttämättä vaikuta koiran näkökykyyn millään tavalla.
Toivon todella, ettei Milolla ensi syksyn silmätutkimuksessa havaita alkavaa kataraktaa, koska yhdessä lasiaisen rappeuman kanssa näkökyvyn heikkenemisen, jopa sokeutumisen riski voi moninkertaistua. Kyseessä on kuitenkin aktiivinen nuori koira, jolle näkeminen on elinehto. En kuitenkaan vielä ala maalailla piruja seinille ja pelätä pahinta. Elämme asian kanssa ja sopeudumme tilanteeseen sitten sen mukaan, millaisen tuomion saamme. Tästä aiheesta syksyllä lisää!
Milon ollessa noin neljän kuukauden ikäinen sen vasempaan kylkeen ilmestyi karvaton laikku. Tarkemmin sanottuna Miloa kutitti kyseisestä kohdasta ja karvat lähtivät tehokkaan raapimisen seurauksena. Karvaton alue oli arviolta noin parin sentin pituinen ja sentin korkuinen. Iho ei ollut rikki, mutta punoitti. Päätin viedä Milon eläinlääkäriin varmistamaan, mistä oli kyse. Eläinlääkäri otti silti sekä karva- että ihonäytteen. Selvisi, että Milon iholla oli sikaripunkkia ja diagnoosi oli paikallinen demodigoosi.
Sikaripunkki eli karvatuppipunkki on mikroskooppinen ulkoloinen, joka elää nimensä mukaisesti koiran ihon karvatupessa. Se leviää tavallisimman emästä pentuun imetyksen aikana. Aikuisella koiralla ihon oma rasva suojaa koiraa, mutta pennuilla se ei vielä ole riittävän kehittynyt ja tämän vuoksi oireita ilmenee. Paikallinen demodigoosi on yleensä vaaraton, eikä välttämättä tarvitse sen suurempaa hoitoa antibiootti- tai desinfiointisalvojen lisäksi. Se paranee normaalisti itsestään, kun koiralle tulee lisää ikää ja sen ihon rasva muodostaa suojan punkkeja vastaan. Noin 10 % sikaripunkkitartunnan saaneilla koirilla paikallinen demodigoosi kehittyy yleistyneeksi demodigoosiksi, jonka tunnusmerkkejä ovat laajalle levinneet ihottuma-alueet sekä yleiskunnon heikkeneminen. Milon kohdalla kävi kuitenkin hyvin ja muutaman viikon kuluttua eläinlääkärikäynnistä karvaton laikku oli poissa, eikä minkäänlaisia iho-oireita ole sen jälkeen ilmennyt.
Meidän toinen eläinlääkärikäynti muulla kuin rokotusasialla koski hampaita. On hyvin tavallista, että pienillä koiraroduilla maitohampaat eivät vaihdu ongelmitta pysyviin hampaisiin ja eläinlääkärin apua tarvitaan. Milon kohdalla kulmahampaat eivät pudonneet ja parhaimmillaan sillä oli ylhäällä neljät kulmahampaat sulassa sovussa. Eläinlääkäri poisti sekä ylhäältä että alhaalta kaikki maitokulmurit pysyvien hampaiden tieltä Milon ollessa nukutettuna.
Syksyllä 2011 jouduimme jälleen menemään eläinlääkäriin suuasialla. Tällä kertaa olin sattumalta huomannut, että Milon vasemmassa yläleuan ikenessä oli jokin terävä pystyssä. Yritin irrottaa sitä käsin, mutta se oli niin tiukasti ikenessä kiinni, etten uskaltanut voimaa käyttää. Kappale oli suunnilleen Milon hampaan kokoinen, se mahtui hyvin suuhun, eikä vaikuttanut koiraa häiritsevän. Päätin viikon ajan seurata tilannetta. Milo söi normaalisti sekä ruokaa että puruluitaan, mutta siitä huolimatta, kun palanen yhä viikon päästä oli ikenessä ja ien näytti olevan tulehtunut palasen ympäriltä, otin yhteyttä eläinlääkäriin. Kun aikaa varatessa kerroin hoitajalla tilanteesta ja ihmettelin, ettei koira antanut mitään merkkejä kivusta, hoitaja sanoi, että koiran suu voi olla hyvinkin huonossa kunnossa, ennen kuin se jättää ruokansa syömättä. Tämän vuoksi jokaisen koiranomistajan on hyvä tarkistaa koiransa suu säännöllisesti mahdollisten ientulehdusten ja vierasesineiden takia.
Eläinlääkäri tutki epämääräisen palan Milon suussa tarkkaan ja yritti irrottaa sen pinseteillä. Palanen heilui, mutta ei lähtenyt irti. Hän epäili sen olevan ylimääräinen hammas, joka täytyisi poistaa nukutuksessa. Koska Milo oli syönyt pari tuntia ennen lääkäriin tuloa, sitä ei voinut heti nukuttaa, joten varasimme ajan seuraavalle päivälle. Leikkaus meni hyvin ja samalla selvisi, ettei palanen ollutkaan ylimääräinen hammas, vaan luupiikki. Ihmettelin, mistä Milo oli sen suuhunsa voinut saada, kun se ei kotona syönyt muita kuin perinteisiä naudannahasta valmistettuja puruluita. Tulin siihen tulokseen, että Milon oli täytynyt löytää tallilla jonkun toisen koiran piilottama luu ja syödä sitä. Jälleen sain hyvän perustelun sille, miksi en oikeita luita koiralleni syötä.
Viimeinen käyntimme eläinlääkärillä oli viime syksynä. Olin huvikseni käynyt lukemassa Milon isän sivuja Kennelliiton sivuilla ja huomasin, että sillä oli silmätutkimuksissa syksyllä 2011 havaittu epäily kataraktasta eli harmaakaihista. Koska kääpiöpinsereillä katarakta on perinnöllistä ja vieläpä yleinen, päätin viedä Milon samantien silmätutkimuksiin. Suomen Kennelliiton virallisen silmätutkimuslausunnon saa antaa vain silmätarkastuseläinlääkärin koulutuksen saanut pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkäri. Sattumalta Oulun eläinklinikalle oli juuri tulossa silmätarkastuseläinlääkäri Sari Jalomäki pitämään parin päivän klinikkaa.
Viitteitä kataraktasta ei ollut, mutta Milolla havaittiin lasiaisen rappeuma. Lasiaisen rappeuma eli VD on hyvin yleinen silmäsairaus vinttikoiraroduilla, mutta kääpiöpinsereillä sen perinnöllisyydestä ei olla varmoja, vaikka sairautta jonkin verran rodulla esiintyykin. Lasiaisen rappeumassa silmän lasiaisen koostumus muuttuu hyytelömäisestä nestemäiseksi eli se ikään kuin juoksettuu. Rappeumaa on eriasteista, se voi edetä tai olla etenemättä ja eteneminen voi olla hidasta tai nopeaa. Eläinlääkärin mukaan Milolla rappeutuminen näyttäisi olevan vielä hyvin lievää, eikä minun kannattaisi asiasta huolestua. Molemmissa silmissä kuitenkin oli selviä havaintoja ns. nestejuosteista. Itse lasiaisen rappeuma ei aiheuta koiralle kipua ja sillä on harvoin vaikutusta koiran näkökykyyn. Pahimmillaan lasiaisen rappeuma voi kuitenkin aiheuttaa ns. sekundäärisiä silmäsairauksia, kuten glaukooman, kaihin, linssiluksaation tai verkkokalvon irtoamisen. Ne aiheuttavat koiralle kipua ja voivat johtaa sokeutumiseen. Lasiaisen rappeumaan ei ole hoitokeinoa. Eläinlääkäri kehoitti meitä tulemaan vuoden päästä uudestaan silmätarkastukseen, niin nähtäisiin, onko sairaus edennyt.
Tätä blogitekstiä kirjoittaessani vierailin jälleen Milon isän sivuilla ja sain huomata, että sitä oli käytetty viime tammikuussa uudelleen silmätarkastuksessa. Tarmolla on nyt todettu posterior polaarinen katarakta ja kaihin laajuus on kohtalainen. Kuten edellä mainitsin kyseessä on perinnöllinen kaihi, mutta en ole varma periytyykö se kääpiöpinsereillä vallitsevasti, jolloin riittää, että toisella vanhemmista on kyseinen sairaus, vai peittyvästi, jolloin molempien vanhempien tulee olla sairaita, ennen kuin pentu sairastuu. Useimmissa tapauksissa periytyminen tapahtuu peittyvästi, mutta myös sellaisia rotuja tiedetään, joilla katarakta periytyy vallitsevasti. Milon emällä on ainakin viimeisten tutkimusten mukaan terveet silmät. Katarakta on yleensä molemmin puolinen, eli linssien samentumia ilmestyy molempiin silmiin. Jos samentumat ovat täydellisiä, koira sokeutuu. Lievemmissä samentumissa katarakta ei välttämättä vaikuta koiran näkökykyyn millään tavalla.
Toivon todella, ettei Milolla ensi syksyn silmätutkimuksessa havaita alkavaa kataraktaa, koska yhdessä lasiaisen rappeuman kanssa näkökyvyn heikkenemisen, jopa sokeutumisen riski voi moninkertaistua. Kyseessä on kuitenkin aktiivinen nuori koira, jolle näkeminen on elinehto. En kuitenkaan vielä ala maalailla piruja seinille ja pelätä pahinta. Elämme asian kanssa ja sopeudumme tilanteeseen sitten sen mukaan, millaisen tuomion saamme. Tästä aiheesta syksyllä lisää!
Kommentit
Lähetä kommentti