Koiran paras kaveri

Äkkiä se aika vaan menee näin kesäisin. Viime viikolla meillä oli torstaina agilitytreenit, yhdet mätsärit ja käytiin vielä kaverin kanssa samoilemassa metsissä koirien kanssa. Sunnuntaina käytiin vielä katsomassa agilityn SM-kilpailuja Tikkakoskella. Siellä omat koirat ei ollut mukana. Oli kyllä kiva päästä seuraamaan agilitya nyt kun itsekin lajista jo jotain ymmärtää. Täytyy sanoa, että paljon on vielä matkaa minulla ja Milolla tuolla agilityn saralla.

Vaikka en vielä näe tätä meidän tiimiä SM-kilpailuissa, viime torstaina sain taas ilokseni huomata, että Milo kehittyy tosi nopeasti agilityssa. Meillä oli lähes kaikki estetyypit mukana harjoituksissa ja aika monta hypättiin kahden sarjana. Esimerkiksi putken ja pussin kanssa oli perinteinen aita. Muuten Milo oli vapaana, mutta keinua harjoitellaan yhä koirat kytkettynä, koska on erityisen tärkeää, että koira oppii ottamaan kontaktin keinun molempiin päihin. Milo ainakin voisi vauhdin hurmassaan äkkiä oppia hyppäämään keinun, ja miksei puominkin, puolesta välistä alas. Parempi siis olla perusteellinen. Saimme Milon kanssa kehuja ohjaajalta siitä, että Milo irtoaa juuri sopivasti minusta ja kuuntelee silti ohjeita. Lisäksi sain kiitosta siitä, että vaikka Milo on innokas lähtemään radalle, vaadin sitä odottamaan käskyä. Näin oma lähtöni on rauhallisempi. Niin ja tosiaan Milon mittapuussa innokas saa aivan uuden merkityksen. Tällä kertaa ei puhuta mistään pienestä malttamattomuudesta, vaan suoranaisesta hysteriasta. Kun Milo huomaa oman vuoronsa olevan seuraavana, se alkaa jo hyvissä ajoin haukkua kimeästi ja vetää esteille edellisen koiran vielä ollessa harjoittelemassa. Kun sitten päästän Milon irti ja saan sen vaivoin istumaan paikoilleen, koko koira tärisee kauttaaltaan. Minun ei tarvitse sanoa muuta kuin "hyp.." ja silloin mennään. Vauhtia siis ainakaan ei suorituksestamme puutu.

Lauantaiset mätsärit vietettiin helteisissä tunnelmissa. Koiria ei onneksi ollut kovin paljon, joten kehät saatiin jo parissa tunnissa pakettiin. Milo sai parikseen kehään taas mustan kääpiövillakoiran. Tuomarilla oli vaikea päätös nauhojen kanssa, olimme kuulemma niin tasaväkisiä. Lopuksi hän päätyi antamaan Milolle punaisen nauhan. Se oli meidän ensimmäisemme! Punaisten kehässä emme sijoittuneet, koska Milo ei oikein jaksanut enää toistamiseen seisoa paikoillaan kovin kauan ja taso kehässä oli aika kova. Olin kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen tuohon pojankloppiin. Tuomaripöydällä se ei protestoinut millään tavoin, vaan antoi tarkistaa sekä sukukalleutensa että hampaansa. Aloin jo hiljaa mielessäni miettiä, uskaltaisinko ilmoittaa Milon Jyväskylän KV-näyttelyihin marraskuulle. En ehkä ihan vielä, mutta jos heinäkuun mätsärit menevät yhtä lupaavasti, niin kai se rima on uskallettava uudelleen ylittää.

Meillä on yhden kaverini kanssa ollut jo melkein vuoden verran tapana käydä yhdessä lenkillä koiriemme kanssa vähintään kerran viikossa. Hänellä on kolmevuotias leikattu urosseropi, jossa on bordercollieta ja suomenpystykorvaa. Tämän vajaan vuoden aikana koiristamme on tullut parhaat kaverukset ja ne nauttivat yhteisistä lenkeistä aina todella paljon. Tälläkin viikolla ehdimme käydä maanantaina parin tunnin lenkillä Jyväskylän Laajavuoressa. Siellä on paljon sekä kunto- että metsäpolkuja, joilla saisi vaikka kokonaisen päivän kulumaan. Koirat nauttivat, kun saavat juosta vapaana, painia, jahdata lintuja ja haistella uusia tuoksuja metsäpoluilla. Meillä omistajilla aika taas menee mukavasti niitä näitä jutellessa. Maanantaina minulla oli kamerakin matkassa mukana ja muutama otos on päässyt tätä blogitekstiä koristamaan.

Seuraavan kerran kirjoittelen ensi viikolla. Lähdemme Milon kanssa viettämään juhannusta vanhempieni mökille Etelä-Karjalaan. Luvassa on siis juhannuskuulumisten päivittelyä. Nyt toivotan kaikille lukijoille hauskaa ja toivottavasti myös aurinkoista juhannusta!