Keskikesän juhlintaa

Niin se juhannus oli ja meni. Taisin lupailla viime blogitekstissäni jonkinlaista selvitystä siitä, kuinka Milon ja minun juhannukseni sujui. Lähdimme siis torstaina iltapäivällä ajelemaan Jyväskylästä Etelä-Karjalan suuntaan ja iltayhdeksältä pääsimme perille vanhempieni kesämökille Lemille. Milolle oli suuri yllätys, kun täysin vieraan rakennuksen terassilla istuikin äitini. Voi sitä jälleennäkemisen riemua.

Sää oli yllättävän suotuisa noin juhannusviikonlopuksi ja vietimmekin ulkona suurimman osan ajastamme. Milo sai olla vapaana ja nauttikin mökkielämästä koko sydämestään. Uimaan Milo ei uskaltautunut, mutta kävi kyllä mahaa myöten vilvoittelemassa rantavedessä. Laiturilta Milo vahti sekä vedenpinnalla uiskentelevia vesimittareita että ohilipuvia veneitä. Naapureille täytyi ilmoittaa, että vahtikoira on paikalla. Kaiken kaikkiaaan Milo käyttäytyi todella mallikelpoisesti. Se ei lähtenyt kovin kauas mökistä ja tuli aina luokse, kun kutsuttiin. Uusi paikka oli tietysti vielä sen verran vieras, että Milo halusi pysyä lähellä. Uskon, että jos olisimme mökillä yhtäjaksoisesti vaikkapa viikon, Milon retket eivät rajoittuisi enää omalle tontille. Ehkä hyvä, että visiittimme oli vain muutaman päivän mittainen.

Ettei juhannus olisi mennyt ihan löhöilyksi, treenasimme vähän agilityakin. Olin pyytänyt isääni tekemään muutamat estetolpat, joista voisin koota esteitä mökkimme hiekkaparkkipaikalle. Autot saivat siirtyä meidän treenien tieltä. Sain koottua isäni tekemistä esteistä ja mökiltä löytyvistä tykötarpeista yllättävän hyvän radan, josta löytyi perinteisten aitojen lisäksi puomi, muuri ja kepit. Treenailimme ratoja sekä aattona että juhannuspäivänä. Emme aiemmin ole Milon kanssa menneet putkeen kahta estettä enempää, mutta nyt uskaltauduin koittamaan jo kolme esteen sarjaa. Milo toimi oikein mukavasti. Harjoittelimme aina muutaman minuutin kerrallaan, jonka jälkeen pidimme taukoa. Näin Milon mielenkiinto säilyi. Treenin kokonaisaikakin jäi maksimissaan puoleen tuntiin päivässä. En halua sammuttaa Milon intoa liialla yhtäjaksoisella harjoittelulla. Alta löytyy otoksia mökkitagitreenailustamme.

Luovuus kunniaan omaa agilityrataa koottaessa.

Kepeillä Milo vaatii vielä tarkkaa ohjausta namipalan kanssa. 

Milo ei epäröinyt kiivetä omatekoisellekaan puomille.

Loppuun vielä Milon mallisuoritus aidalta.

Kokonaisuudessaan meidän keskikesän juhla onnistui parhaalla mahdollisella tavalla. Milo sai maistaa vapautta ja minäkin pääsin hetkeksi rentoutumaan arjen kiireestä. Tällä viikolla olemme jo käyneet Laajavuoressa lenkkeilemässä kaverini ja hänen koiransa kanssa, tallilla sekä agilitytreeneissä. Agilitysta vielä sen verran, että jälleen kerran Milo yllätti minut osaamisellaan, ymmärtämisellään ja oppimisellaan. Meillä oli siis Keski-Suomen Kennelkerhon agilityharjoitukset eilen Aholaidan kentällä. Sade väistyi juuri sopivasti ennen treenien alkua ja pääsimme testaamaan aivan uutta pohjaa, jonka kentälle oli tässä parin viikon aikana käyty ajamassa. En ole pohjan koostumuksesta ihan varma, mutta veikkaisin, että se on kivituhkaa. Ensikosketus oli positiivinen.

Pääsimme eilen hyppäämään ensimmäistä kertaa pieniä ratoja. Keinu oli ainoa este, jonka otimme yksittäin ja koirat olivat kytkettyinä. Milolla on keinulla niin paljon vauhtia, että kontrolli on pakko pitää vielä hihnan avulla, muuten se oppii nopeasti hyppäämään kontaktien ohi. Pelaamme siis varman päälle. Myös kepit otimme ensimmäisellä kerralla yksittäisenä esteenä, mutta aika pian opettaja kehoituksesta lisäsimme alkuun yhden aidan. Opettaja halusi etenemiseen sujuvuutta, vaikka kepeillä jokainen ryhmämme koira vaatiikin vielä tarkkaa ohjaamista kädellä. Milo suoriutui aita-kepit-yhdistelmästä hienosti. Vaativin ratamme oli neljän esteen sarja, joka koostui kolmesta aidasta ja putkesta. Ensin oli aita, sitten putki ja sen jälkeen vielä kaksi aitaa. Pointtina tällä sarjalla oli, että ohjaajan tuli sillä aikaa, kun koira on putkessa vaihtaa ohjauspuoli oikealta vasemmalla, jotta kahdelle viimeiselle aidalle ohjaus onnistuisi sujuvasti. Puolenvaihto tapahtui niin sanotulla valssiaskeleella. Meillä koirakkona Milon kanssa on sellainen pieni ongelma, että Milo selvittää putken suhteellisen nopeasti, enkä minä ole mikään pikajuoksija. Käytännössä minä juoksin niin kovaa, kuin jaloista irtoaa putken toiseen päähän ja ehdin juuri vaihtaa puolen, ennen kuin Milo ilmestyi ulos putkesta. Loppua kohden suorituksemme parani ja opettaja kehui, että saavutimme jonkinasteisen jatkuvuudenkin esteeltä seuraavalle edetessä. Seuraavana oli vuorossa kolmen esteen sarja, jossa oli aita, pussi ja vielä lopuksi aita. Ensimmäisellä kerralla meillä tuli pientä epäröintiä pussin jälkeisellä aidalla, jonka Milo meinasi kiertää minua seuraten. Kun koira tulee ulos pussista, sillä menee hetki hahmottaa, missä ollaan ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Minä puolestani juoksin liian kauas pussin suulta ja Milo tietysti juoksi perääni, eikä esteelle. Seuraavalla kerralla tein niin, että kun Milo meni pussiin, juoksin sen toiseen päähän ja hidastin juoksuani sen verran, että Milo ehti hahmottaa tilanteen. Tämän jälkeen Milo suoritti puhtaasti viimeisenkin aidan. Viimeisenä sarjana meillä oli rengas ja aita. Ei ongelmia. Milo hyppäsi sarjan molemmilla kerroilla puhtaasti.

Opettajamme sanoi, että tästä eteenpäin agilityssa eteneminen ei ole juurikaan koirasta kiinni. Se osaa kaikki estetyypit ja etenee sinne, minne ohjaajan ohjeet neuvovat. Ohjaajan on opittava ennakoimaan, päättämään, miten koiran ohjaa millekin sarjalle ja pysyttävä päätöksessään. Niin ja tietysti minun tapauksessa on alettava treenaamaan sprinttejä!