Pentuhaaste
Blogin Doglike Days kirjoittaja ja minun hyvä ystäväni Veera antoi meille tällaisen haasteen:
"Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja, mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan 3 muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta."
Eikä muuta kuin asiaan! Olen yksi niistä stereotypiatyttölapsista, joka haaveili omasta koirasta koko pienen ikänsä, mutta äidin allergian vuoksi se ei tullut kysymykseenkään. Muutin omilleni 20-vuotiaana, mutta ajatus siitä, että nyt voisin sen oman koiran ottaa, alkoi kyteä vasta puolentoista vuoden päästä, keväällä 2010. Silloin oivalsin, että enää ei kukaan voisi estää tätä haavetta toteutumasta. Alusta asti oli selvää, että halusin rekisteröidyn rotukoiran ihan vain jo sen takia, etten vielä tiennyt, mikä olisi se meidän tuleva juttumme, enkä halunnut sulkea mitään porttia sen vuoksi, ettei koira olisi rekisteröity ja puhdasrotuinen.
Rotuvalintaa tehdessäni kävin läpi melko nopean, mutta sitäkin tiukemman seulan. Esitin itselleni kysymyksen, mitä vaatimuksia minulla koiran suhteen on? En halunnut, että vaatteeni ja asuntoni olisivat täynnä koirankarvoja, enkä ollut muutenkaan kovin innokas puunaamaan koiran turkkia, joten kaikki pitkäkarvaiset rodut olivat pois laskuista. Kuolaaminen oli myös aika ällöä, joten kaikki rodut, joilla oli löysät suupielet, saivat jäädä. Halusin myös monipuolisen harrastuskoiran, joka olisi aktiivinen menijä. Jos haluaisin käydä kolmesti päivässä tunnin lenkin, minun ei tarvitsisi miettiä, jaksaako koira lähteä mukaan. Tässä kohtaa valintaani mieleeni muistui eräs pinseri, jota olin ulkoiluttanut paljon teini-iässä ja jo silloin kyseinen rotu oli tehnyt minuun vaikutuksen omapäisyydellään, rohkeudellaan ja kauniilla ulkonäöllään. Otin selvää rodusta, mutta aika nopeasti minulle tuli pieni epävarmuus siitä, olisiko pinseri sittenkin liian haastava minulle ensimmäiseksi koiraksi.
Jatkoin pähkäilyä, kunnes jostain keksin kääpiöpinserin. Lyhyt karva, pieni koko, helppohoitoine turkki, väsymätön lenkkikaveri, iso koira pienessä koossa, ei se kaikista helpoin koulutettava, mutta kuitenkin helpommin motivoitavissa kuin normi pinseri. Tiesin, että tässä oli minun rotu. Kasvattaja löytyi Lappeenrannasta ja luovutus oli sopivasti heinäkuussa keskellä kuuminta kesää. Vietin kesän 2010 vanhempieni luona Lappeenrannan naapurikunnassa, joten tämä sopi paremmin kuin hyvin!
Pennut syntyivät 18.5. 2010 Agabelle'sin kenneliin ja minä menin omaani valitsemaan, kun ne olivat kuukauden ikäisiä. Minulla oli selkeä suunnitelma, miten tulevan koirani valitsisin. Se koira, joka tulisi ensimmäisenä luokseni, olisi minun. Erittäin hyvä suunnitelma, mutta kyllä siinä olisi maalikamera tarvittu. Pennut syöksyivät niin nopeasti haistelemaan kättäni, kun sen pentuaitaukseen laskin, ettei siinä todellakaan ehtinyt nähdä, kuka niistä oli ensimmäinen. Jäin siihen sitten rapsuttelemaan pentuja ja pikkuhiljaa ne kyllästyivät minuun ja lähtivät leikkimään vähän kauemmas. Paitsi yksi. Se sinipantainen uros. Se istui käteni vieressä rapsuteltavana ja katseli neljän veljensä ja yhden siskonsa leikkiä, eikä sillä ollut kiire mihinkään. Välillä se yritti kiivetä käsivarttani ylös ja lopulta uskaltauduin ottamaan sen syliini. Pentu painoi päänsä rintaani vasten ja oli ihan hiljaa. Sanoin kasvattajalle, että tämä on minun koira. Siirappinen tarina suoraan kuin elokuvasta, mutta niin siinä vain kävi, että kyllä se oli Milo, joka valitsi omistajansa, eikä toisinpäin :).
Heinäkuun alussa koitti sitten se suuri päivä, kun Milo tuli kotiin. Olin kahlannut läpi useamman koirakirjan ja selvittänyt, mitä piti ottaa huomioon, kun pentu tulisi taloon. Arki alkoi rullata yllättävän kivuttomasti. Minä nukuin yöt lattialla Milon vieressä ja päivällä ulkoilimme vanhempieni omakotitalon isolla pihalla. Tuohon aikaan minulla oli myös vuokrahevonen, joten kävin tallilla useamman kerran viikossa. Milo pääsi mukaan heti kahdeksanviikkoisena. Parempaa ympäristöä sosiaalistamiselle sai hakea. Milo oppi matkustamaan autossa, tapasi koirakavereita ja oppi olemaan niinkin isojen eläinten kuin hevosten ympäröimänä.
Milosta huomasi nopeasti, että se oli älykäs koira, joka oivalsi asioita nopeasti. Istumaan se oppi käskystä jo kahdeksan viikon ikäisenä. Toisaalta Milo oli myös erittäin itsevarma, peloton ja rohkea. Ensimmäisen kerran se karkasi vanhempieni pihalta viereiseen metsään kymmenviikkoisena, eikä korvaansa lotkauttanut, kun yritin sitä takaisin huutaa. Hädin tuskin mustikanvarpujen korkuinen pojankolttiainen oli päättänyt, että hän lähti nyt ottamaan selvää suuresta maailmasta, eikä kukaan voisi häntä estää. Tallilla Milo puolestaan komensi hevosia, jos ne sen mielestä käyttäytyivät sopimattomasti. Tallilla tynnyrit ja ämpärit kolisivat, hevoset hirnuivat, mutta Milo ei pienistä säikkynyt.
Syksyllä minulla sitten jatkui opiskelut Jyväskylässä ja edessä oli muutto kerrostaloon. Milo sopeutui ihan mukavasti kaupunkielämään, mutta kyllä se taisi sille silti jonkinlainen kulttuurishokki olla. Ympäröivien asuntojen ja viereisen kadun äänet kuuluivat sisälle, lenkkireiteillä oli paljon enemmän muitakin ulkoilijoita, enää ei saanut juosta villinä ja vapaana, vaan piti olla hihnassa koko lenkin ajan ja hirveintä kaikesta, piti oppia olemaan yksin monta tuntia päivässä! Alkuun se kärsi eroahdistuksesta. Muistoina tästä ovat muutamat DVD-kotelot, joiden kulmat ovat täynnä pieniä hampaanjälkiä ja yksi kirjaston kirja, jonka Milo tuhosi käytännössä kokonaan. Ensimmäisen puolen vuoden aikana Jyväskylässä jouduin nostamaan kaikki kirjat ja DVD-levyt hyllystä keittiöpöydälle, ettei Milo päässyt niihin käsiksi. Pikkuhiljaa, kun ikää tuli lisää, Milo ymmärsi, etten aikonut sitä hylätä, vaan tulin joka kerta takaisin, kun olin sen yksin jättänyt ja eroahdistus alkoi helpottaa.
Vuoden iän saavutettuaan Milosta oli kasvanut nuori ja hyvin itsetietoinen uros, jonka kanssa sai vääntää kättä joka asiasta. Jos siltä jonkin asian kielti, niin oli aivan turha kuvitella, että se menisi ykkösellä jakeluun. Ehei! En edes muista, kuinka monta kertaa se otti hatkat metsälenkillä vieraan ihmisen tai toisen koiran luo. Eikä varmasti tullut luokse pelkällä käskyllä, vaan kyllä sen sai mennä joka kerta hakemaan ihan tassusta pitäen. Näin jälkeenpäin voin vain todeta, että yllättävät hyvin olen tuon tapauksen kanssa selvinnyt :).
Nykyisin Milo on kuuliainen ja yhteiskuntakelpoinen koirakansalainen, jonka kanssa ei tylsää päivää vastaan tule. Se rakastaa juosta niin kovaa kuin jaloista pääsee, mutta nauttii myös rauhallisemmista hetkistä sohvalla. Milo on todella sosiaalinen koira, eikä hätkähdä, vaikka asunnossamme olisi enemmänkin ihmisiä. Se haluaa olla rapsuteltavana ja paikalla, kun jotain tapahtuu. Myös kämppikseni ovat Milon omia ihmisiä. Tosiaankin, mielestäni Milo ajattelee asian niin, että hän ei ole kenenkään koira, vaan tietyt ihmiset ovat hänen ihmisiään, joita se puolustaa, joiden hermoja se joskus koettelee, ja jotka se saa aina hyvälle tuulelle tullessa luokse häntä heiluen.
Haluaisin itse haastaa mukaan seuraavat koirablogit:
Kääpiöpinserit Manu ja Taavi
New Limit's Kääpiöpinserit
Kiira ja Kiharat
"Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja, mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan 3 muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta."
Eikä muuta kuin asiaan! Olen yksi niistä stereotypiatyttölapsista, joka haaveili omasta koirasta koko pienen ikänsä, mutta äidin allergian vuoksi se ei tullut kysymykseenkään. Muutin omilleni 20-vuotiaana, mutta ajatus siitä, että nyt voisin sen oman koiran ottaa, alkoi kyteä vasta puolentoista vuoden päästä, keväällä 2010. Silloin oivalsin, että enää ei kukaan voisi estää tätä haavetta toteutumasta. Alusta asti oli selvää, että halusin rekisteröidyn rotukoiran ihan vain jo sen takia, etten vielä tiennyt, mikä olisi se meidän tuleva juttumme, enkä halunnut sulkea mitään porttia sen vuoksi, ettei koira olisi rekisteröity ja puhdasrotuinen.
Rotuvalintaa tehdessäni kävin läpi melko nopean, mutta sitäkin tiukemman seulan. Esitin itselleni kysymyksen, mitä vaatimuksia minulla koiran suhteen on? En halunnut, että vaatteeni ja asuntoni olisivat täynnä koirankarvoja, enkä ollut muutenkaan kovin innokas puunaamaan koiran turkkia, joten kaikki pitkäkarvaiset rodut olivat pois laskuista. Kuolaaminen oli myös aika ällöä, joten kaikki rodut, joilla oli löysät suupielet, saivat jäädä. Halusin myös monipuolisen harrastuskoiran, joka olisi aktiivinen menijä. Jos haluaisin käydä kolmesti päivässä tunnin lenkin, minun ei tarvitsisi miettiä, jaksaako koira lähteä mukaan. Tässä kohtaa valintaani mieleeni muistui eräs pinseri, jota olin ulkoiluttanut paljon teini-iässä ja jo silloin kyseinen rotu oli tehnyt minuun vaikutuksen omapäisyydellään, rohkeudellaan ja kauniilla ulkonäöllään. Otin selvää rodusta, mutta aika nopeasti minulle tuli pieni epävarmuus siitä, olisiko pinseri sittenkin liian haastava minulle ensimmäiseksi koiraksi.
Jatkoin pähkäilyä, kunnes jostain keksin kääpiöpinserin. Lyhyt karva, pieni koko, helppohoitoine turkki, väsymätön lenkkikaveri, iso koira pienessä koossa, ei se kaikista helpoin koulutettava, mutta kuitenkin helpommin motivoitavissa kuin normi pinseri. Tiesin, että tässä oli minun rotu. Kasvattaja löytyi Lappeenrannasta ja luovutus oli sopivasti heinäkuussa keskellä kuuminta kesää. Vietin kesän 2010 vanhempieni luona Lappeenrannan naapurikunnassa, joten tämä sopi paremmin kuin hyvin!
 |
| Milo neljän viikon ikäisenä. |
Heinäkuun alussa koitti sitten se suuri päivä, kun Milo tuli kotiin. Olin kahlannut läpi useamman koirakirjan ja selvittänyt, mitä piti ottaa huomioon, kun pentu tulisi taloon. Arki alkoi rullata yllättävän kivuttomasti. Minä nukuin yöt lattialla Milon vieressä ja päivällä ulkoilimme vanhempieni omakotitalon isolla pihalla. Tuohon aikaan minulla oli myös vuokrahevonen, joten kävin tallilla useamman kerran viikossa. Milo pääsi mukaan heti kahdeksanviikkoisena. Parempaa ympäristöä sosiaalistamiselle sai hakea. Milo oppi matkustamaan autossa, tapasi koirakavereita ja oppi olemaan niinkin isojen eläinten kuin hevosten ympäröimänä.
 |
| Milon korvat nousivat pystyyn kymmenviikkoisena. |
 |
| Milo syyskuussa 2010. |
 |
| Milo helmikuussa 2011. |
Nykyisin Milo on kuuliainen ja yhteiskuntakelpoinen koirakansalainen, jonka kanssa ei tylsää päivää vastaan tule. Se rakastaa juosta niin kovaa kuin jaloista pääsee, mutta nauttii myös rauhallisemmista hetkistä sohvalla. Milo on todella sosiaalinen koira, eikä hätkähdä, vaikka asunnossamme olisi enemmänkin ihmisiä. Se haluaa olla rapsuteltavana ja paikalla, kun jotain tapahtuu. Myös kämppikseni ovat Milon omia ihmisiä. Tosiaankin, mielestäni Milo ajattelee asian niin, että hän ei ole kenenkään koira, vaan tietyt ihmiset ovat hänen ihmisiään, joita se puolustaa, joiden hermoja se joskus koettelee, ja jotka se saa aina hyvälle tuulelle tullessa luokse häntä heiluen.
 |
| Milo yksivuotissyntymäpäivänään. |
Haluaisin itse haastaa mukaan seuraavat koirablogit:
Kääpiöpinserit Manu ja Taavi
New Limit's Kääpiöpinserit
Kiira ja Kiharat
Kommentit
Lähetä kommentti