Kastraatio

Joulu meni, huomenna olisi vuoden viimeinen päivä ja lunta ei ole tipan tippaa edes täällä Oulussa. Tänään sentään aurinko uskalsi näyttäytyä pilvien raosta ja saatiin lenkkeillä vähän valoisammissa maisemissa :). Nyt kun taas saamme Milon saikkuloman jälkeen ulkoilla normaalisti.

Ennen joulua, tarkalleen 18.12. klo 8.00 Milolle oli varattu aika Oulun eläinklinikalle niinkin rutiininomaiseen, mutta silti hyvin lopulliseen, operaatioon kuin kastraatio. Olin tätä päätöstä pyöritellyt mielessäni jo useamman kuukauden ja punninnut vaihtoehtojen 'kastraatio' ja 'ei kastraatiota' välillä niin moneen kertaan, että alkoi jo koko aihe ahdistaa. Lopulta vaaka alkoi kallistua enemmän kastraation kannalle.

Milo on vahva uros, joka ottaa mielestäni aivan turhan paljon kierroksia narttujen juoksuista. Oli meidän talon narttukoirista joku sitten juoksulla, sillä oli viikko sitten ollut juoksut tai viikon päästä alkamassa juoksut, minä kyllä tiesin asiasta. Milo ei syönyt, se pyöri levottomana ympäri asuntoa ja pyysi vinkuen ulos, vaikka lenkiltä oli tultu tunti sitten. Ulkona sitten riuhdottiin hihnassa hajujen perässä tai vaihtoehtoisesti ei suostuttu jatkamaan matkaa, koska piennar tuoksui liian hyvältä. Treeneissä tilanne oli samanlainen. Välillä Milo oli niin keskittynyt hajuihin, että alkoi protestoida, kun yritin ottaa sen syliin. Se suivaantui pahemman kerran, kun keskeytin nuuskimisen. Kesken radan Milo saattoi jäädä nuuskimaan ilmaa, eikä kuunnellut yhtään, mihin piti seuraavaksi mennä. Useampi agilitykouluttajamme oli joskus sivumennen maininnut, että kastraatio voisi olla vastaus näihin motivaatio-ongelmiin. Milo keskittyi niin kovasti olemaan uros, ettei huomannut, mitä ympärillä tapahtui.

Toisaalta mietin, mistä jäisimme paitsi, jos Milo kastroitaisiin. Näyttelyihin ei olisi enää mitään asiaa. Eikä pentuja voitaisi teettää, vaikka Milosta tulisi kuinka loistava agilityvalio tahansa. No näyttelyistä olen jo aiemmin täällä maininnut, että ne eivät ole meitä varten. Milo on ERI:nsä saanut ja ansainnut, mutta enempää sitä ei tarvinnut kehässä pyörittää, koska se ei siitä mitä ilmeisimmin missään määrin pitänyt. Pentuja en taas vastuuntuntoisena koiranomistajana Milolla muutenkaan teettäisi, koska sillä on lasiaisen rappeuma jo havaittu ja isän puolelta se on vähintään kataraktan kantaja, vaikka ei siihen itse koskaan sairastuisi. Lisäksi olen useammasta koirakirjasta lukenut, että kastraatio lisää uroskoiran elinvuosia, koska turha stressi sen elämästä poistuu, kun kiinnostus narttuihin ja reviirin ainaiseen vartiointiin vähenee. Näihin argumentteihin nojaten uskalsin vihdoin varata ajan leikkaukseen.

Silti vielä edellisenä iltana ennen leikkauspäivää mietin, pitäisikö soittaa ja perua koko aika. Entä jos jokin Milon hyvä puoli katoaisi? Entä jos se muuttuisi flegmaattiseksi sohvaperunaksi, joka ei innostuisi mistään? Entä jos sen kaikki kovuus häviäisi, enkä enää tuntisi omaksi koirakseni? Entä jos sen komeat lihakset häviäisivät, kun testosteronin määrä elimistössä vähenisi radikaalisti? Tai entä jos leikkaus epäonnistuisi ja Milolle jäisi siitä jokin pysyvä vamma? Tai jos se kuolisi nukutukseen? 

Uskaltauduin selailemaan joitakin kääpiöpinseriblogeja, joissa oli kerrottu kokemuksista uroskääkkien kastraatioista. Niistä jokainen oli positiivinen. Leikkaukset olivat sujuneet hyvin, haavat parantuneet nopeasti ja koirien luonne oli säilynyt muuten ennallaan, mutta kiinnostus narttuihin oli vähentynyt. Eli kaikki oli mennyt juuri niin kuin oli pitänytkin. Niinpä jätin ajan perumatta ja kirjasin meidät sisälle klinikalle varttia vaille kahdeksan tuona joulukuisena keskiviikkoaamuna.

Eläinlääkäri kysyi, miksi olin kastraatioon päätynyt. Kerroin hänelle kaiken yllä mainitsemani ja lääkäri nyökkäili hyväksyvästi. Hän totesi itse suosittelevan kastraatiota kaikille niille uroskoirille, joita ei ollut tarkoitus jalostuksessa käyttää juuri siksi, että koiran elämä muuttuisi paljon stressittömämmäksi kastraation myötä. Eipä siinä sitten muuta kuin pistos rauhoittavaa ja odottamaan sen vaikutusta. Kun Milo oli nukahtanut syliini, lääkäri otti ohjat käsiin ja minut passitettiin pihalle odottamaan :).

Leikkaus onnistui hyvin ja me oltiin Milon kanssa kotona jo ennen puolta päivää. Olin varannut leikkausajan tarkoituksella vapaapäivälleni, jotta voisin olla Milon kanssa koko päivän. Milo alkoi pikkuhiljaa heräillä nukutuksesta ja pian se jo törmäili kaulurinsa kanssa sujuvasti ympäri asuntoa. Huomasin, että Milolla oli leikkausalueella laajahko ihonalainen verenpurkauma ja haava tihkui vähän verta. Aluksi ajattelin, että tämä kuului asiaan, mutta kun verta alkoi tihkua myös haavaliiman alueelta, päätin soittaa varmistuspuhelun klinikalle. Sieltä sanottiin, että koska kivesten alue on erittäin runsaasti verisuonitettu, runsaatkin ihonalaiset verenpurkaumat ovat kastraation jälkeen tavallisia, eikä niistä tarvinnut huolestua. Joskus veri saattoi tihkua suoraan ihon läpi kivespussien alueelta. Niin kauan kun haava ei vuotanut kunnolla, vaan lähinnä tiputteli verta, ei huolta ollut.

Joululoman viettoon Lappeenrantaan lähdimme Milon kanssa perjantaina 20.12. Koska Milolla oli kauluri, se ei mahtunut matkustamaan omassa kopassaan, vaan viritin sen turvavyöhön kiinni juoksuvyön ja valjaiden avulla. Milolla oli lähes koko auton takapenkki käytössään. Siellä se nukkui tyytyväisenä fleece-viltteihin käpertyneenä koko matkan taukoja lukuunottamatta. Kun Milon viiden päivän kipulääkekuuri (Rimadyl 20 mg) oli ohi, aloimme taas käydä pidemmillä lenkeillä, koska koira näytti toipuneen hyvin. Se oli oma energinen itsensä.

Nyt kastraatiosta on lähes kaksi viikkoa aikaa ja haava on arpeutunut hyvin. Sulavat tikitkin ovat jo hävinneet. Mitään suuria muutoksia en Milossa ole vielä havainnut, mutta enpä sitä ole odottanutkaan. Testosteroni on rasvaliukoinen hormoni, joten sen häviäminen elimistöstä ottaa oman aikansa. Joillakin uroksilla eron entiseen voi huomata vasta kahden kuukauden kuluttua. Saa nähdä, kuinka käy. Palailen asiaan, kun jotain tapahtuu!